Author's Notes

Tanakan näköinen mies, jolla on valtava, valkoinen parta, kääntyy ympäri ja kumartaa yleisölleen. Yleisö tuntee hänet hyvin ja tervehtii häntä lämpimin suosionosoituksin. Tämän jälkeen hän kääntyy jälleen näyttämöön päin. Helsingin kaupunginorkesterin 69 jäsentä näkee katsomon, jossa on noin 1600 henkeä. Orkesterin yhdestoista pääkapellimestari Leif Segerstam kohottaa kätensä, ja aika pysähtyy.
Hänen kämmenensä muodostavat näkymättömän kolmion, ja hän nyökäyttää päällään aloitusmerkin. Samassa Sibeliuksen sävelet lähtevät viriämään soittimista ja kiirimään läpi Finlandia-talon, Helsingin kuuluisan konserttitalon, jonka on suunnitellut Alvar Aalto.
Hänen musiikkinsa vie ajatukseni takaisin Hotelli Kämpiin, josta olin lähtenyt tuntia aikaisemmin. Sieltä Sibelius oli löytänyt ystävänsä, hengenheimolaisensa, toisen kotinsa. Päiviä, öitä oli kulunut keskustellen, inspiraatiota, valaistusta etsien. Sibeliuksen toisen sinfonian siivin keksin tämän pienen keskustelun, joka käydään Helsingissä vuonna 1887.
Kuvitelkaa mielessänne: Jo vuosia Oopperakellari oli ollut opiskelijoiden kohtaamispaikka, myös nuorten muusikkojen. Eräänä päivänä Carl Kämp, ravintolan omistaja, ilmoitti suunnitelmistaan siirtää ravintolansa suositusta kellarista uuteen hotelliin, jonka hän oli ostanut. Eräs nuori ravintolavieras nousi silloin seisomaan ja sanoi:
“Tuosta hienosta, uudesta hotellista tulee aivan liian kallis paikka meille opiskelijoille. Surullista, parahin herra Kämp, ettemme enää tapaa.”
Kämp katsoi heitä hämmästyneenä ja sanoi lempeästi: “Teille, rakkaat ystävät, tulee aina olemaan paikka minun kattoni alla.”
“Ja kun minusta tulee kuuluisa säveltäjä, juhlin jokaista ensi-iltaani uudessa ravintolassanne!” huudahti toinen nuorimies.
“Haluatteko siis tehdä pöytävarauksen, hyvä herra?” Kämp vastasi nauraen.
“Nimellä Sibelius. Janne Sibelius, parahin Kämp.”
Vei vuosia, ennenkuin Sibelius, Suomen kaikkien aikojen suurin säveltäjä, palasi kotimaahansa opiskeltuaan Berliinissä ja Wienissä. Kun hänen jalkansa koskettivat jälleen Suomen maaperää, ei hän ollut unohtanut kuuluisaa ravintoloitsijaa, vaan suuntasi kulkunsa kohti Hotelli Kämpin ravintolaa, josta tulikin hänen lempi- ajanviettopaikkansa vuosiksi eteenpäin.
Seuraavana aamuna Helsingin yliopiston historian professori Laura Kolbe vie koiransa ja minut kävelyretkelle. Nousemme ylös Tähtitorninmäelle, josta näkee satamaan. Ruotsin-laivat saapuvat. Professori Kolbe katselee taivaalle, sitten taas alas satamaan ja alkaa selittämään: “Helsingistä puuttuu monien eurooppalaisten pääkaupunkien tapaan keskiaikainen ydin. Helsinki on meren kaupunki. Sininen on sen väri, joka viittaa sekä mereen että taivaaseen. Meri on Helsingin kohtalo, sen turvallinen vaippa. Kaupunki on kasvanut niemelle, merestä ja merelle suuntautuen. Meri on Eurooppaa, yhteyksiä, vapautta, unelmia ja vuorovaikutusta. Meri avautuu etelään ja se merkitsee kauppaa, satamia ja hyvinvointia. Taivas edustaa sisämaata, pysyvyyttä, kotoisuutta. Niiden välissä on helsinkiläinen juurineen.
Meri tuo visuaalisia efektejä, tuoksuja ja ääniä - se tuo esiin neljä vuodenaikaa. Avoimelta ulapalta puhaltava kostea ja kylmä tuuli kuuluu Helsingin elämään. Kesällä se tuntuu miellyttävän leutona ja virkistävänä. Kun syyskylmät saapuvat, kesänlämmin meri saattaa nostaa sumun, joka kietoo kaupungin syliinsä. Talvella jäätynyt meri on valkoinen ja kirkas. Se on pilkkijöiden, hiihtäjien ja kävelijöiden suosiossa. Kun jäät lähtevät, Helsinki vapautuu ja virkoaa kohti kesän valoa ja elämää. Meri tuntuu Helsingissä kirkuvien lokkien parvissa ja sorsien lennossa kattojen yllä, sileäksi hioutuneissa peruskallion pinnoissa ja kahisevissa kaisloissa rantakatujen varsilla. Meri tuoksuu kaikkialla.“

Andreas Augustin

» Add to cart for 28,00 EUR | View Cart